Niinhän se menee, että lapset sairastaa. Pojalle iski silmätulehdus, jota parannellaan nyt viidettä päivää. Tyttöselle nousi yöllä kuume, joka sitten onneksi laski pian pois, mutta varoiksi ollaan nyt kotona. Laskin aamulla, että kahden kuukauden aikana olen ollut lasten sairastelujen vuoksi poissa töistä 11 päivää. Toivottavasti huomenna jo pääsisi, kun stressi nousee tekemättömistä töistä ja se, mitä kotona pystyy päiväsaikaan tekemään, on hyvin vähäistä. Puhelimen soidessa yksi tai kaksi tulee viereen jutustelemaan tai kärttämään pääsyä syliin. Vastaajassa onkin siksi kahdelta edelliseltä työpäivältä 15 viestiä :). Onneksi meillä on kuitenkin helppoja, perussairauksia, joita hoidellaan. Ja heti kun olo helpottaa, niin touhun taso nousee. Nytkin nuo leikkivät autoilla ja nukeilla sulassa sovussa olohuoneen matolla.
Mikäköhän siinä on, kun lasten pitää kiivetä joka paikkaan, mihin vain on mahdollista päästä. Pojan suurta hupia ja ajanviihdykettä on kiivetä sohvalle ja juosta sitä päästä päähän. Pyynnöt, käskyt ja tiuskaisut istumisesta kaikuvat kuuroille korville. Vasta siinä vaiheessa, kun olet tulossa nostamaan touhua pois sohvalta, istahdetaan vauhdilla pyllylleen ja nauretaan. Ja sitten taas uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Sitten kun tarvitaan hengähdystauko, napataan sohvatyyny lattialle ja käydään sen päälle pötköttämään.
Tänään sovitut treffit kaverin ja hänen vauvansa kanssa vaihtuivat reippaaseen rataskävelyyn. Olin ajatellut, että rattaissa olisi vain yksi lapsi, mutta nyt kärrykävelystä tuleekin kunnon urheilusuoritus. Eipä tuo haittaa, tässä on viimeisen neljän päivän aikana kulunut suklaata ihan sopiva määrä...
Nyt sängystä kuuluu "Äiti, tule mun viereen pötköttämään", joten siirrynkin sinne. Taidan taas olla viimeinen yöpaidassa liikkuja :).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti