Arkielämää

Niinhän se menee, että lapset sairastaa. Pojalle iski silmätulehdus, jota parannellaan nyt viidettä päivää. Tyttöselle nousi yöllä kuume, joka sitten onneksi laski pian pois, mutta varoiksi ollaan nyt kotona. Laskin aamulla, että kahden kuukauden aikana olen ollut lasten sairastelujen vuoksi poissa töistä 11 päivää. Toivottavasti huomenna jo pääsisi, kun stressi nousee tekemättömistä töistä ja se, mitä kotona pystyy päiväsaikaan tekemään, on hyvin vähäistä. Puhelimen soidessa yksi tai kaksi tulee viereen jutustelemaan tai kärttämään pääsyä syliin. Vastaajassa onkin siksi kahdelta edelliseltä työpäivältä 15 viestiä :). Onneksi meillä on kuitenkin helppoja, perussairauksia, joita hoidellaan. Ja heti kun olo helpottaa, niin touhun taso nousee. Nytkin nuo leikkivät autoilla ja nukeilla sulassa sovussa olohuoneen matolla.

Mikäköhän siinä on, kun lasten pitää kiivetä joka paikkaan, mihin vain on mahdollista päästä. Pojan suurta hupia ja ajanviihdykettä on kiivetä sohvalle ja juosta sitä päästä päähän. Pyynnöt, käskyt ja tiuskaisut istumisesta kaikuvat kuuroille korville. Vasta siinä vaiheessa, kun olet tulossa nostamaan touhua pois sohvalta, istahdetaan vauhdilla pyllylleen ja nauretaan. Ja sitten taas uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Sitten kun tarvitaan hengähdystauko, napataan sohvatyyny lattialle ja käydään sen päälle pötköttämään.

Tänään sovitut treffit kaverin ja hänen vauvansa kanssa vaihtuivat reippaaseen rataskävelyyn. Olin ajatellut, että rattaissa olisi vain yksi lapsi, mutta nyt kärrykävelystä tuleekin kunnon urheilusuoritus. Eipä tuo haittaa, tässä on viimeisen neljän päivän aikana kulunut suklaata ihan sopiva määrä...

Nyt sängystä kuuluu "Äiti, tule mun viereen pötköttämään", joten siirrynkin sinne. Taidan taas olla viimeinen yöpaidassa liikkuja :).

Neljä seinää, äiti ja tytär

Tämä viikko meni kotioloissa, kun tyttöselle tuli pitkästä aikaa korvatulehdus. Viikonloppuna jo näytti siltä, että päiväkotiviikko tulisi, mutta sunnuntaina sitten ilmestyi tuo ikävä korvatulehdus, jonka lääkäri maanantaina todensi ja määräsi lääkkeet. Poika pääsi isän kyydillä aamuisin päiväkotiin ja me tyttösen kanssa iltapäivällä haettiin. Lääkkeet tehosivat jo seuraavana päivänä sen verran hyvin, että energiaa riitti, mutta korvat vuotivat, joten kotona oltiin. Ja vielä keskiviikkonakin ja torstaina varmuuden vuoksi.

Oli pitkiä päiviä, joiden aikana syntyi tilataideteoksia, piirustuksia, leikkejä ja lauluja. Pyykkihuolto pelasi, kun kerrankin oli aikaa, torstaina käytiin jo ravintolassa syömässä, jottei seinät kaadu päälle. Tiistaina piipahdettiin toimistolla, joten keskiviikosta tuli se viikon raskain päivä, kun oltiin vain kotona. Siinä ei Viirut ja Pesoset paljon enää auttaneet, kun ne oli katsottu jo sen seitsemän kertaa, Manu Mainio (tai Meno Mainio, kuten tyttönen sanoo) ja muut lastenohjelmat sentään kelpasivat, ja ah uusi pelastus Youtube otettiin käyttöön. Ipadi syliin ja sohvalle, niin johan viihtyi hetken ja kaksi. Mutta kyllä oli kaikille ihanaa, kun perjantai koitti ja päästiin arkeen kiinni. Niin iloiset lapset jäivät päiväkotiin, että pojan lappuunkin oli erikseen kirjoitettu, että nauroi koko päivän :)

Harmitti paljon, kun ei viime viikonloppuna päästykään nauttimaan uudesta lumesta, mutta onneksi sitä näyttää riittävän tällekin viikonlopulle. Huomenna lauantaina on suunnitelmissa lähteä kaupunkiin hakemaan ensimmäiset keväiset vaali-ilmapallot, iltapäivällä on Himpulapallero mehudisco-jumppa ja vielä jos lapsissa virtaa riittää, illalla uimaan. Enpä muista, olenko jo kirjoittanut, että lapset nukkuvat nyt samassa huoneessa. Ja yllättävän hyvin se on sujunut. Poika nukahtaa sänkyynsä heti, tyttönen sieltä muutaman kerran hipsii vielä kurkkimaan ovenraosta, mutta nukahtaa myös aika nopeasti. Ja toisinaan ei. Ihanaa, kun voi iltaisin lukea sängyssä eikä ketään häiritse. Vielä kun saa makuuhuoneen takaseinään jonkun kivan tapetin, niin alkaa sekin huone tuntumaan enemmän aikuisten tukikohdalta.

Meidän pikkuisäntä kokeilee aina välillä isin kenkiä eteisessä. Sen verran isoja vielä ovat, että ei pääse niillä liikkumaan eteenpäin, mutta kiva niissä on seisoa. Ja kyllä se on iso poika, kun niin hienosti syö itse lusikalla ruokaa! Ja juo pienestä lasista itse. Ah, vihdoin ollaan tässä vaiheessa, mistä viime vuonna niin monta kertaa haaveilin. Silloin se oli kaukainen haave, mutta nyt se on totta. Jokainen päivä vie eteenpäin ja lapset kasvaa. Untakin saa öisin jo hyvin ja päivät eivät ole enää pelkkää sumua univelkojen takia. Ihanaa! Kyllä kannatti odottaa ja luottaa siihen, että tämäkin päivä vielä koittaa. Jes.

Synttärikakusta en laittanutkaan tänne aikaisemmin kuvaa, joten tässä sekin. Pojan joululahjaksi saama koulubussi toimi innoittajana. Tyttönen ehdotti kyllä sinistä autoa, mutta keltainen siitä tuli. Ensimmäiseksi synttärisankari salamanäppi nappasi autosta renkaat parempiin suihin. Hyvin maistui ja tulipahan tehtyä ensimmäinen tällainen ns. fantasiakakku. Katsotaan mitä toiveita loppuvuonna esitetään...

Ja synttäreistä puheenollen, tyttösen kummitädillä on huomenna synttärit ja käytiin ostamassa kortti, jossa oli laivan kuvia. En sitä sen enemää kaupassa miettinyt, mutta tänään kun ehdotin laulutervehdyksen taltioimista kännykkään ja sen lähettämistä tädille, niin "paljon onnea vaan" voi kuulemma laulaa ainoastaan laivassa. Paljon sitä on nyt tämän vuoden aikana kotona harjoiteltu (ja päiväkodissakin oli tammikuussa aika monet synttärit), mutta vain laivalla sitten tästä lähtien onnittelulaulu-esitykset. Mummin synttäriristeily on siis vielä hyvässä muistissa :).