Hikka, Kakki ja Äijä

Tai Higga, Kaggi ja Äijä. Nimistä viis, nämä serkukset ottivat riemun irti viikon lomasta Sveitsissä! Kun joku kolmesta aamulla heräsi, singahtivat loputkin sängyistään ylös nopeudella, jota toivoisi joskus näkevän myös arkiaamuina. Siitä jatkuikin sitten yhtäjaksoinen riemukas ja toisinaan kovaääninenkin leikinmelske, joka jatkui yöunille saakka.

Lentomatka Sveitsiin sujui hyvin. Kaggi nukahti syliin lentokoneessa, kun Higga taas seurasi kiinnostuneena ympäristöään. Sveitsiläinen julkinen liikenne on monipuolinen, mutta ei oikein rattailla matkustavan unelma. Hissit on huonosti merkattu asemille, junista puuttuu matalalattia-vaunuja ja olipahan sitten eräs juna-asemakin, jossa ei ollut ramppia ja kannettiin kiireellä kahdet rattaat (yhdet kevyet ja yhdet hyökkäysvaunut) laiturille ja juostiin junaan. Eräässä junassa oli hienosti rattaille tilaa, harmi vain, että pois olisi pitänyt päästä ovesta, joka oli epäkunnossa ja junan käytävä liian kapea, joten ei auttanut kuin nostaa ja kantaa rattaat matkustajan ja reppujen kera käytävää pitkin Higgan seuratessa toimenpidettä hermostuneena. Ja sitten seuraava juna lähtikin ilman äitiä, kun jäin siskon kanssa vielä laiturille rupattelemaan ja juna otti ja päätti lähteä lasten ja isin kanssa edeltä.

Kävimme mm. eläintarhassa katsomassa norsuja, jotka ovat pojan suuria suosikkeja. Norsuille oli tehty oma iso alueensa eläintarjaan, jossa oli myös uima-allas, jonka yksi seinä oli lasia. Harmi vain, ettei kukaan ollut uimassa, olisi ollut kiva nähdä 4m lasin vieressä, kun norsut uivat. Mutta jos ei muuta, niin lapsille ainakin selvisi norsujen koko. Ja sitten kävimme katsomassa vekkuleita apinoita ja väistelimme vesisadetta.

Yhtenä päivänä haimme lasten kanssa Äijän päiväkodista ja kävelimme käsikädessä koko konkkaronkka takaisin kotiin. Siitä alkoikin sitten itselleni hyvinkin ikimuistoinen ilta, jonka lopputulema oli, että kaksi lasta meille riittää oikein hyvin. Eräänä hetkenä ihmettelin, että kylläpä joku on nyt pahasti saanut grillauksensa paistettua ritilään kiinni, kunnes hajun vain voimistuttua singahdin keittiöön, jossa miespuolinen minikokki oli vääntänyt kaikki hellalevyt täysille. Onneksi ei syntynyt yhtään erikoiskeitosta. Iltakylvyn jälkeen nämä pyyhekuivat pikkuihmiset vain singahtivat juoksemaan ympäri asuntoa minun nauraessa kippurassa yöpuvut kainalossa olohuoneessa. Olihan se näky, kun sisko puolisonsa kanssa tuli kotiin ja edestä viuhahti heti kolme lasta hiukset märkinä vailla mitään vaatekappaletta. Kumma kyllä, nämä sankarit saattin joka ilta helposti nukahtamaan sänkyihinsä!

Ja kyllä se arki tällaisen pienen loman jälkeen tuntui ankealta, eikä pelkästään vesisateen vuoksi. Olin jo valmis jäämään Helsinki-Vantaalle uutta matkaa odottamaan, kun paluumatkalla Kaggi veti sellaisen huutokonsertin lentokoneessa, että kanssamatkustajatkin nauroivat jo koneen laskeuduttua. Mutta minkäs teet, ei tuolle vielä 15 minuutin päiväunet riitä ja hyökkäysvaunut pitää jättää ruumaan, niin eihän sitä nyt sitten enää viitsi äidin sylissä nukkua. Ja muutenkin, tuon kokoinen sylimatkustaja! Hiki siinä tuli molemmilla!

Tästä reissusta puhutaan vielä paljon! Ja tyttönen kertoi jo paikan päällä, että Äijän luona on kivaa ja kotona vielä erikseen useaan kertaan varmisti, että mennäänhän me sinne uudestaan. Kyllä mennään, viimeistään ensi kesänä! Sitä ennen pitää jutella skypessä.

Arjen aloitus

Ensimmäinen viikko arkea takana kesäloman jälkeen. Ja sehän käynnistyi oikein arkisella tavalla, nimittäin lasten sairastumisella. Tällä kertaa meille kotiutui parvorokko. Ja vaikka se ei enää näppylöiden jälkeen tartukkaan, lääkärin ohjeen mukaisesti tasasimme poskien väritystä alkuviikon kotona. Jälleen kerran sai huomata, ettei vauhti hidastunut diagnoosiin ja ruokahalukin pysyi, joten menoa ja melskettä riitti jokaiselle valveillaolo tunnille.

Keskiviikkona koitti sitten paljon puhuttu päiväkodin aloitus. Tyttönen aloitti isojen ryhmässä. Aamulla etsimme uuden oven takaa omaa naulakkoa, vessaa ja reittiä pienten puolelle, jonne kaikki kokoontuvat puoleksi tunniksi ennen aamupalaa. Poika jatkaa samassa ryhmässä samojen aikuisten kanssa. Tyttösen aikuset vaihtuivat ja tällä viikolla meidän molempien piti opetella uusien aikuisten nimet, mutta se taisi jäädä meiltä molemmilta hieman puolitiehen. Kyllä tyttönen sinne isojen puolelle kuuluu, vaikka se tuntuikin jo haikealta päästää hänet sinne. Monta kertaa kotona hän kertoo, että hän menee sitten aamulla isojen puolelle. Ja niinhän hän menee, iso tyttömme! Poika hieman hermostuu, kun tyttönen siirtyy aamupalalle toiseen päähän päiväkotia. Mutta tutkimusmatkailijan reitti kulkee ainakin kerran päivässä keittiöön, joten samalla pääsee moikkaamaan isosiskoakin. Ja ulkonahan voi sitten vaihtaa kuulumisia hiekkalaatikolla.

Isojen puolelta ei enää saa lapsen päivän kulusta lappua mukaan kotiin viemiseksi, joten tyttöseltä täytyy kyselemälle selvitellä, mitä on päivän aikana tapahtunut. Koska uuden ryhmän rytmi on meille kaikille vielä uusi ja outo, ovat keskustelut pysyneet turvallisilla vesillä, kuten ulkoleikeissä, kuka oli tänään päiväkodissa ja mitä ruokaa oli tarjolla. Eilen kuulin, että lounaan jälkeen oltiin istuttu isoon piiriin ja tänään kerrottiin, että piirissä oli laulettu lauluja. Vähitellen sanainen arkku aukeaa. Pojan leikkeihin on tullut päiväkodissa uusia piirteitä ja sainkin torstaina valokuvan kesken päivän kännykkääni, jossa hän leikki iloisesti keittiöleikkejä. 

Keskiviikkona huomasin myös, että lastentaudit voivat tarttua myös aikuisiin. Onneksi parvorokko on helppo ja rusketus piilottaa punaista. Mutta jospa näillä sairastumisilla nyt tämä ensimmäinen viikko, koska ensi viikolle on luvassa seikkailu! Siitä on jo tyttösen kanssa puhuttu, vaikka aikakäsitys onkin hieman vielä hakusessa. Joka päivä hän kuitenkin kysyy, että mikä päivä tänään on ja painaa sen sitten mieleensä.

On se vaan hauska seurata näiden kasvua ja kehitystä. Ja vaikka välillä kiihdytään nollasta sataan sekunnissa, saa siitä ainakin hauskan videon, jolla voi nostattaa hymyn huulille monta kertaa. Kesältä kameraan tallentui varmasti toista sataa valokuvaa ja liuta muistoja, joiden avulla pärjätään seuraavaan kesään ja sandaalikeleihin. Vielä toivon, että näistä keleistä saisi vielä nauttia, koska ei ole yhtään helpompaa aikaa lähteä lasten kanssa nopeasti ulos kuin kesä!