Nyt se sitten tuli, syksy. Mittarissa oli aamulla enää 3-astetta, kun lähdettiin päiväkotiin. Vielä perjantaina lapset leikkivät hupparit ja sisähousut jalassa päiväkodin pihalla, eilen oli päällä ulkovaatteet ja kurapuvut. Aamulla piti varmistaa, että molemmilla on hanskat mukana. Onneksi eteisessä vallitsee nykyään järjestys lasten oman naulakon ja ison lipaston ansiosta. Ja silti yksi pipo on lopullisesti kateissa... Pieni ahdistus talviasusteiden hankinnasta on käynnissä...Eilen päästiin leikkimään pitkästä aikaa vesileikkejä. Voi sitä iloista pojan naamaa, joka päiväkodin pihalla lapiolla liikutteli vettä ja välillä kävi kahlaamassa lätäkössä. Kun on perusteelliset vesileikit, on myös kurapuvun alla olevat vaatteet märkinä. Kylpyhuoneesta löytyi illalla ämpärillinen hiekkaa, kun huuhdeltiin varustukset sisäsiistiin kuntoon. Aamulla iloinen riemunkiljahdus päiväkodin pihalla, kun se samainen vesilätäkkö oli vielä tallella.
Syksy toi tullessaan perheuinnin rinnalle myös perhetemmellys-jumpan sekä tyttöselle satutanssin. Satutanssiin joudutaan lähtemään päiväkodista aikaisemmin, joten tyttönen aina välillä tarkistaa aamuisin, etten vain ole tulossa hakemaan liian aikaisin. Sisäinen kello kertoo kyllä, jos olen paikalla ennen neljää, ja siitä tulee huomauttamista. Siksipä en enää tunne huonoa omatuntoa, jos olen juuttunut autolla ruuhkaan tai en ehtinytkään siihen junaan, mitä olin ajatellut, koska ennen neljää ei toivota olevan paikalla. Ja kumma kyllä, päiväkotiin mennään mielummin rattailla ja bussilla kuin autolla. Ja kohta voidaan unohtaa rattaatkin, kun ei niissä kukaan enää istu, toimivat vain tavaroiden kuljetusvaunuina, missä roolissa toimivat mainiosti.
Pojan suusta tulee jo paljon ymmärrettäviä sanoja ja sitten niitä, joiden merkityksen tietävät vain lähellä olevat. Suu mutustelee uusia sanoja ja kuulemma iltapäivisin päiväkodissa alkaa puhetulva. Silti on vielä paljon niitä hetkiä, jolloin emme vain ymmärrä toisiamme ja pienemmälle tulee siitä kova kiukku. Ja sitten on niitä ison pojan merkkejä kuten korokeelta vessanpöntölle (ja jos sinne meinaa tipahtaa, niin sehän vasta hauskaa onkin), päivävaatteiden valinta aamuisin kaapista ja jokapäiväinen keskustelu kenkävalinnoista (äiti haluaa tylsät goretex-lenkkarit, itse haluaisi pukea kangaslenkkarit). Omaa tahtoa löytyy, molemmilta. Välillä kovaäänisesti, toisinaan vähän hiljaisemmalla mielenosoituksella. Mutta olipa tässä eräs maanantaiaamu, jolloin aamutoimet olivat hyvin meluisia ja sillä hetkellä, kun piti olla jo hississä matkalla bussipysäkille keskusteltiin eteisen lattialla enmätahdo-tytön kanssa paidan pukemisesta. Tilanne laukesi heti, kun päästiin ulko-ovesta ulos, mutta siinä vaiheessa itsellä oli jo hiki. Samaisen viikon keskiviikkona molemmat sitten heräsivät kuin varmuuden vuoksi ennen kuutta, joten olimme kaikki aamupalapöydässä kisaamassa samasta sanomalehdestä. Koskaan ei voi etukäteen tietää, miten aamu lähtee käyntiin, täytyy vain valmistella tietyt osa-alueet valmiiksi illalla ja ottaa rauhallisesti.
Tänään olen taas jälleen kerran erittäin tyytyväinen lasten päiväkotivalintaan! Siinä, missä iso joukko helsinkiläisistä lapsista jäävät joko kotiin tai tulevat päiväkotiin ja jäävät ilman lämmintä ruokaa, niin meidän päiväkoti pyörii. Kysyin jokin aika sitten päiväkodin johtajalta, että kuinka paljon lapset oikein syövät päivällä, kun illalla ei enää ruoka maistu. Kuulemma poika juuri edellisenä päivänä oli syönyt neljä annosta ruokaa ja oli hakemassa viidettä, kun kysyttiin, että eiköhän jo riitä, niin vastauksena oli tuima mulkaisu ja lisää ruokaa. Mikäs siinä! Hyvä, että ruoka maistuu. Molemmat ovat kesän aikana venähtäneet ja pojalle oli tullut reilussa puolessa vuodessa 6cm pituutta lisää ja vain kilo painoa. Pienellä kauhulla odotan, että paljonko sitä oikein saakaan ruokaa tehdä parin vuoden kulttua...
Sunnuntaina käytiin pitkästä aikaa kunnon ravintolassa syömässä. Oli ilo seurata, miten nätisti (ja lopuksi vähällä äänellä, vaikka liikettä oli jo paljon) koko reissu sujui ja lapsille maistui ruoka. Ihanaa, että he syövät kalaa! Vaikka liha ei etenkään tyttöselle maistu, niin kala kyllä maistuu. Itse sain kauan kaipaamani kunnon pihvin! Ja pieni käsi vierestä nappaili bataattiranskalaisia omaan suuhunsa lautaseltani. Jälkiruoaksi vielä voissa paistettuja lättyjä kermavaahdon ja hillon kera, niin siinä ei enää iltapalaa tarvittu. Viikonloppu meni vähän herkuttelun puolelle, mutta joskus näinkin. Ja jos jotain, niin lapset saivat leikkiä yllin kyllin koko viikonlopun. Sitä oli hauska seurata ja välillä piti käydä selvittämässä välejä, mutta sitten leikki jatkui taas sopuisasti tyttösen selostuksen turvin. Tyttönen toimii äänenä niille, jotka eivät vielä osaa itse puhua.
Toisen etätyöpäivän urakka on sama kuin eilen: pyykkikorit tyhjäksi. Eihän se lapsiperheessä onnistu, mutta yritystä on. Huomenna jälleen ihmisten ilmoille toimistolle.